Vieressä vikisee seitsemän pikkuista mustaa rääpälettä...
Itsellä on edelleen epäuskoinen olo, että tässä sitä nyt sitten ollaan! Kuinka kauan omasta pentueesta on haaveillut, kuinka sitä koko syksy jännitettiin, onnistuuko astutus jne.
Synnytys käynnistyi eilen, 60. vrk. Olin töissä, kun sain Markolta viestin, että nyt vois alkaa tuleen jo kotia. Lopulta hän soittaa että nyt tulee jo jotain limaa! Ei muuta kuin töissä tavarat kasaan, huikkasin työkavereille että nyt se alkaa ja sitten kaasu pohjassa kotia.
Mimmi oli kotona jo sen näköinen että kohta tulee -- paitsi ettei tullut. Limat oli tulleet jo kaks tuntia sitten ja persuuksista valui vihertävää nestettä. Ja sitten soittamaan eläinlääkärille - tai pikemminkin lääkäreille (tais olla pikkujoulut illalla, kun kahdesta paikkaa ei suostuttu auttamaan :/ ). Lopulta lähdettiin Ouluun päivystävälle.
Ell tutki Mimmin, otti verikokeet, laittoi sille ponnistusta edesauttavan piikin ja suoneen nestettä. Veriarvot oli ihan ok:t, ensimmäinen pentukin tuntui jo synnytyskanavassa, joten sitten jäätiin odottamaan sen tuloa. Noin klo 15:45 syntyi ensimmäinen poika :)
Eläinlääkärin mielestä mitään hätää ei ollut joten pakattiin ensimmäinen pentu lämpimästi koppaan, Mimmi kainaloon ja autolla kotia. Toinen poika syntyi melkein saman tien autoon, noin klo 16! Olipas melkoinen homma pimeässä autossa kattoo että pentu on kunnossa jne. Vieläkö tuo mun auton-romu lämpenee niin hitaasti, ei auttanut kuin laittaa jäbät paidan sisään ;)
Kolmas pentu (uros) syntyi kotia vähän jälkeen viiden. Mimmi työsti sen tuloa melko kauan, joten kävin hetkeksi pois huoneesta, jos se vaikka olisi auttanut asiaa. Ja auttoihan se. Takaisin tullessani huomasin pennun syntyneen, mutta kauhukseni huomasin myös ettei Mimmi ollut puhkaissut sikiökalvoja! Pentu tuntui jo ihan lötköltä kun aloin sitä heijaamaan käsien välissä. Suu oli täynnä kuolaa ja limaa, jota yritin samalla ottaa pipetillä pois. Marko jo välissä sanoi ettei kai tuosta enää tule mitään, mutta prkl ei tehnyt mieli luovuttaa! Ja niin se lopulta hieromisen avulla sai keuhkot toimimaan. Olipa melkoinen fiilis..
Neljäs pentu syntyi aivan itsestään - plumpsista vaan. En edes huomannut että Mimmi ponnisteli. Pentu oli ensimmäinen tyttö. Ja ensimmäinen jonka Mimmi hoiti loppuu asti; kalvot, napanuoran, nuoli kuivaksi.
Siitä ei mennyt kauaakaan kun syntyi neljäs uros. Tämänkin Mimmi hoiti kokonaan.
Oltiin pentujen välissä yritetty laittaa pentuja imemään tissejä, ja huomattiin ettei Mimmi oikein tykännyt siitä. Melkoista murinaa saatiin kuulla! Tämä tietty alkoi huolestuttaa.
Kuudes pentu syntyi vähää ennen seitsemää - nyt tuli toinen tyttö. Kuusi pentuhan ell oli ultrassa löytynyt, mutta pieni painallus Mimmin mahaan antoi ymmärtää että vielä sieltä tulee. Seitsemäs (uros tämäkin) syntyi kahdeksan jälkeen. Sen syntymistä jouduin avustamaan kun näytti että Mimmillä loppuu jo voimat.
Pakko sanoa että tämän jälkeen ei voinut kuin toivoa ettei sieltä tulis enempää ;) eikä sitten tullutkaan.
Kaikki pennut imi reippaaseen tahtiin ja oli muutenkin oikein pirteän oloisia. Kolmannen uroksen kohdalla (se jota jouduin elvytteleen) meinasi ensin huolestuttaa kun se ei alkanut imemään, mutta kas kun vähän avitti hyvän tissin löytämisessä niin ei tuolla mötkyllä ole ollut sen jälkeen ongelmaa. Iso jätkä :)
Asetuin nukkumaan pentulaatikon viereen. Tai ensin luulin etten nuku koko yönä, koska Mimmi ei edelleenkään alkanut hoitamaan pentuja :( mutta lopulta kun päästiin omaan pimeään rauhaan, Mimmin äidinvaistot alkoi herään ja se itse kömpi pentujen viereen. Välillä yöllä heräsin murinaan, mutta muuten Mimmi nukkui pentujen kanssa.
Huhhuh, että tämmöinen urakka tämä sitten oli. Tuuli ja Zara on ihmeissään porttien toisella puolella. Onneksi Marko huolehtii niistä - ja muutenkin on toiminut kelpo kennelpoikana :) Ihana mies.
Nyt kun nuo pennut tyytyväisenä tuhisee Mimmin tisseillä, minä alan haaveileen kuumasta suihkusta ja puhtaista vaatteista, meikkien pesusta ja uudesta kupista kahvia. Ja ehkä jos hetkeks sais suoristaa selän, mikä on jo ihan rikki tästä kyykkimisestä ja kahden yön ohuella patjalla "nukkumisesta"...
BTW, sairaan iso KIITOS meidän Tuulin kasvattajalle Heljälle, joka puhelimen välityksellä toimi apurina :)
Mutta näihin tunnelmiin... Jatkoa seuraa.
