torstai 28. heinäkuuta 2011

Zara A. Sarkkisen karkuretket

Eikös se niin mene että vahingon kautta viisastuu... Kyllä kyllä; kantapään kautta oppii parhaiten.


Marko oli lähtenyt tapansa mukaan aamupäivällä käyttään koirat meidän takapihan metsässä. Kesken lenkin Zara ja Sulo oli ampaisseet kuin tykin suusta syvemmälle metsään eikä olleet kuunnelleet Markoa yhtään :/


Lopulta Sulo oli tullut takaisin aivan läkähdyksissään, mutta Zaraa ei siltikään missään. Sulohan on onneksi silleen fiksu (=pelkuri) koira ettei kovin kauas ole ikinä lähtenyt. Maailma on onneksi vielä vähän pelottava paikka ilman äiskää ;)


Vasta Sulon paluun jälkeen Marko uskaltautuu soittamaan mulle töihin. Mähän tietty säikähdin helvetisti; en tykkää ollenkaan ajatuksesta etten tiedä missä Zartsu on (jonkin sortin pakkoneuroottista ja hysteeristä holhoomista ehkä?). Marko meinaa ensin ettei tarvitse lähteä avuksi eikä tarvi muitakaan apuun. Mutta soitin silti ensin äiskän ja iskän kaveriksi ja sitten vielä systerin, ja sitten päätin lähteä itsekin varalta töistä kesken päivän. 
Ja kylläpä tuli taas vaihteeksi kaasuteltua melkoista vauhtia tuolla mun auton kotterolla. Mietin tuossa että on se kumma jos en jo joku kerta löydä itteeni ojasta - sen verran usein koirien vuoksi on ajanut tuhatta ja sataa jompaan kumpaan suuntaan.. Parempi ja turvallisempi auto olis tietty ihan jees.


No, pääsin onnellisesti puoli väliin matkaa kun soi puhelin et Zara istuu jonkun autossa meidän pihassa! Huoh! 


Zaran osuus reissusta menee suurinpiirtein näin: 
Ensin se on nähnyt todennäköisesti pupun (se prkleen pomppujalka kohtaa kohta loppunsa jos tässä meidän nurkilla vielä pyörii..) ja lähti pinkoon sen perään. Pupu on tosiaan pyöriny tässä nurkilla koko kesän ja kerran Zara jo sai näköyhteyden siihen (silloin oli onnekkaasti hihnassa!) kun pupu juoksi Sulo kannoillaan meidän pihalla.. No tottahan sellainen rassaa pienen koiran mieltä ja kun kerran pääsi lähteen perään niin sittenhän mennään! 
Jossain vaiheessa Zara on päässyt metsän toiselle laidalle ja jatkanut matkaansa heinäpellon poikki. Pellon toisella puolella on tie, josta alkaa asutusalue. 
Sarkkinen ei onneksi liikoja ujostele vaan oli mennyt ensimmäisen talon pihalle haisteleen pihassa ollutta koiraa, sen jälkeen kävellyt suoraan sisään (talon emäntä sanoi että se käveli kuin kotiinsa ;) ja alkoi haastaan riitaa niiden nartun kanssa). 
Samaan aikaan naapurissa oli ollut kylässä eräs koiraihminen ja tämän ensimmäisen talon asukkaat oli käyneet kysymässä, tietävätkö naapurit kenen koira on kyseessä. Lopulta tämä Koiraihminen oli suostunut ottamaan Zaran mukaansa. Sarkkinen oli ihan tyytyväisenä kulkenut uusien ihmisten mukana.
Tämä Koiraihminen oli sitten soittanut toiselle Koiraihmiselle joka oli laittanut Zarasta otetut kuvat facebookkiin. Sen jälkeen eka Koiraihminen oli soittanut vielä Kuivaniemen koirahoitolaan että tämmöinen on löytynyt. Ja sen jälkeen alkanut vielä miettiin, kenellä olisi tämmöinen sessu (tässä kylässä parsoneita ei taida olla kuin kaksi!). Lopulta hänen miehensä oli todennut meidän Makella olevan tämmöisiä. No ei muutakuin Zara taas autoon ja autolla meidän pihaan. Meillä äiti ja isä oli juuri ajaneet pihaan ja katsoivat ihmeissään kuinka vieras auto ajaa pihaan ja Sarkkinen istuu kyydissä!


Huh huh. Loppu hyvin ja kaikki hyvin. 


Ja mikä se tarinan opetus oli? Töiden jälkeen ajoin ensimmäisenä Mustiin&Mirriin ja ostin koko sakille pannat ja tunnistuslaatat. Ne roikkukoot noiden kauloissa tästä lähin 24/7. Tämäkin tarina olisi ollut puolet lyhyempi ja puolet pelottavampi jos Zaralla olisi ollut laatta pannassa... 


Jos tässä jotain hyvääkin tapahtui niin se oli upean Koiraihmisen tapaaminen :) näitä molempia auttajia kävin kiittämässä kukkakimpun kera. Ihanaa että tässäkin kylässä on olemassa tuollaisia ihmisiä, jotka viitsivät pitää huolta toisen koirasta. 
SUPER ISO KIITOS!